Katsoin ikkunassa näkyvää liikettä. Hämähäkki yritti taas kerran rakentaa seittiä haljenneen ikkunaruudun eteen. Ystäväni varasti huomioni keikkuen tuolillaan ja narisuttaen puulattiaa.
– Tiedätkö muuten, miten sudet kesytettiin koiriksi?
Siirsin katseeni takaisin puiseen ruudukkoon ja siitä vastapäisiin kasvoihin. Ystäväni kasvot loistivat kattolampun rätisevän oranssissa valossa, mutta silmät olivat tummat. Yritin olla välittämättä. Kerro toki, pudistelin päätä.
Ystäväni siirsi sotilasta pari ruutua eteenpäin. Emme tienneet mitä pelasimme. Tai minä en. Jotain shakin ja tammen sekoitusta se oli, mutta olin jo unohtanut säännöt. Hänen korkistaan veistetty pelimerkki söi matkallaan kuluneen kolikkoni. Ystäväni veti syvään henkeä.
– Katsos. Entisaikaan, kylmillä alueilla, ihmiset söivät kaikki syötävät eläimet ja tappoivat lähellä asuvan susilauman jäsenet yksi kerrallaan. Nälkäiset sudet yrittivät saada kotinsa takaisin, mutta ilman lauman suojaa he olivat heikompia. Ne jatkoivat taisteluaan silti, kunnes metsä oli vihdoin hiljaa. Ehkä nopea kuolema oli sutten mielestä parempaa kuin nääntyminen. Tai sitten…
Ilma alkoi viheltää. Vieressä räjähti.
Katossa roikkuva hehkulamppu räsähti rikki singoten lasia ympäri pöytää ja lattiaa. Ikkunalasit helisivät monta ikuisuuden kestävää sekuntia, vaikka en enää ollut varma, mikä oli sekunti. Tai minuutti. Päivät olivat enää näitä räjähdysten täyttämiä jaksoja, kun öisin taas sai ihailla nuotioita ja tulipaloja verhon takaa.
Ystäväni raapaisi tulitikun, jolla hän rutiininomaisesti sytytti kaksi edessämme odottavaa kynttilää. Pelimerkit olivat liukuneet ulos ruuduistaan. Enää pystyi arvailemaan, missä niiden kuului olla. Oli kai minun vuoroni. Siirsin harmaanteräksistä kuningasta askeleen taaemmas.
– Kävipä lähellä. Ovela siirto, mutta kohtalosi taisi olla jo sinetöity ennen räjähdystä.
Ystävästäni näkyi enää kasvot ja oikea käsi, joka oli kohotettu pelinappulan päälle valmiiksi. Tuo taisi olla torni. Tai ehkä lähetti? Yhdellä pyyhkäisyllä käpy väisteli ruutujen muodostaman vankilan reunoja ja viisti suoraan kuninkaani vierelle.
– Vielä yksi armon siirto. Jos olen oikeassa, sinulla on enää yksi mahdollinen liike jäljellä. Pelataanko tämä loppuun, vai otetaanko saman tien uusi peli?
Katsoin pelilaudan puolikkaallani lepäävää, järjestyksetöntä joukkoa. Seassa oli kaarnanpaloja, nauloja, markkoja ja tyhjiä tulitikkuaskeja. Taas viheltää.
Suljin silmät. Räjähdys oli jättänyt ikkunaruutuihin uusia halkeamia ja puhaltanut kynttilät sammuksiin. Ystäväni raapaisi uuden tulitikun ja alkoi asettelemaan pelimerkkejään takaisin järjestykseen. Kuninkaani näkyi kaatuneen oikealle kyljelleen. Hämähäkki oli kadonnut ikkunalta.
– Otetaan siis uusi peli. Eihän tässä ole kiire mihinkään, vai mitä?
Ystäväni pyyhki hikeä ja katsoi minua taas tummin silmin. Kasvot olivat väsyneet. Ryppyiset. Niin varmaan minunkin, mutta en enää muistanut miltä ne näyttävät. Käteni olivat ainakin kuin vanhan miehen. Nyrkissäkin. Lopetin kätteni tuijottelun, kun ystäväni huomasi. Rapsutin oikeaa jalkaani.
Räjähdysten jälkeen oli sentään yleensä hiljaista. Silloin kuuli kynttilän liekin heiluvan, kylmyyttä narisevat lankut ja hämähäkin askeleet pöydän alla. Nyt myös pelimerkkien kevyt kopse pöytää vasten tuntui korvissa lohduttomalta meteliltä. Ne olivat pian taas järjestyksessä. Turhankin pian.
– Pisteitähän emme laske, mutta uskoisin olevani niskan päällä. Sinä saat vuorostasi siis aloittaa.
Ystäväni lähetti oli väärässä paikassa, tuolta se ei yltäisi hyökkäämään. Hänen suunsa hymyili, mutta silmien perusteella se ei ollut aitoa. En maininnut asiasta ja aloitin pelin, tällä kertaa siirtämällä paristomaista torniani sotilaiden yli. Siirto sai ystäväni hetkeksi piilottamaan hymynsä.
– Et ole hetkeen aloittanut tuolla siirrolla. Onko mielesi päällä jotain?
Ystäväni liimasi katseensa takaisin pöytään ja siirsi sotilasta yhden ruudun eteenpäin. Maltillinen, puolustava liike. Vuoroni siirtää lähettiä kohti–
Kop, kop, kop!
Joku alkoi jyskyttämään ulko-ovea. Aluksi nyrkillä, mutta sen jälkeen jollain raskaammalla.
Kop, kop, kop! KOP! KOP, KOP!
Virne palasi ystäväni huulille.
– Tiesitkö, että kesytetyt sudet jopa auttoivat ihmistä löytämään loputkin lauman jäsenet? Pelkällä ruokapalkalla! He pettivät koko lajinsa ja saivat palkinnoksi vain luita ja jänteitä.
KOP! KOP! KOP!
– Ja kaikki sudet kävelivät suoraan ihmisen asettamaan ansaan mielellään. Tiedätkö miksi?
Etuovea peittävät lankut alkoivat irrota ja hajota säpäleiksi. Kuiva naksahdus kertoi, että ase viritettiin valmiiksi. Hämähäkki kipitti oikean jalkani sukkaan piilotetun puukon vartta pitkin.
– Jokainen eläin kuolee mieluummin kylläisenä, kuin nälissään.
kirj. 15.11.2022