– Voidaanko ottaa vielä yhdet? Sillä lähtee päivä paremmin käyntiin.
Löysin anovat silmät lyhyiden kiharien alta. Vastasin katseeseen, miten nyt unisena kykenin.
Pyysin Hennan eilen kaljalle ja noh, sain mitä halusin. Valehtelisin väittäessäni, ettenkö olisi nähnyt mahdollisuutta yhteiseen yöhön jo ennen kutsua. Tältä itsevarmuus tuntuu.
– Niin mitkä yhdet? avasin ääntäni ja laitoin kasvoille omahyväisimmän hymyni.
– No kaljat!
Tunsin Hennan entisestä työpaikasta. Kollegoiden mukaan Henna oli mennyt huonoon kuntoon parin viime vuoden aikana. En juuri kiinnittänyt siihen baarissa huomiota, mutta näin sen nyt itsekin: harmaasta ihosta, kuihtuneesta kehosta. Puolison diagnoosin jälkeen olisin kai itsekin samassa jamassa. Hymyni hukkui ajatuksiin ja käänsin katseeni pois.
– Taidettiin juoda eilen kaikki juotavat, valehtelin.
– No ihan kuin nuoren miehen talosta ei kaljaa löytyisi! Henna nauroi epäuskoisesti.
Henna pyörähti pois päältäni ja käveli päättäväisesti sängyn ympäri, suoraan keittiöön. Askellus oli huojuvaa, eikä sellaisella nätillä tavalla. Itsekin raahauduin ylös ja hain katseella eilisiä vaatteita. Eipä löytynyt, joten otin tilalle ankkabokserit. Jääkaapin ovi rävähti auki seinän toisella puolen.
– Ah, ihanaa! Muistit että rakastan punaviiniä! Nyt Henna taas kuulosti onnelliselta itseltään.
Farkut löysin jalkaan helpommin. Yleensä lattiaa peittäviä vaatekasoja saa tonkia pidempään, mutta tapanani oli siivota ennen naisvieraita. Laskelmointi ei haittaa, kunhan saa haluamansa, luin joskus jostain. Korkki poksahti auki, kun astuin keittiöön. Löysin eiliset vaatteeni Hennan päältä.
– En nähnyt viinilaseja, joten nämä kokislasit saavat kelvata! Ostat seuraavalle kerralle sitten.
Mikäköhän seuraava kerta, pohdin. Viininkaato onnistui varmalla otteella ja Henna täytti kaksi lasia piripintaan. En ollut aikeissa juoda toista päivää putkeen, mutta kerran sitä kai eletään ja näin.
– No ehkä vaan nämä yhdet, mutta eikös sun pitäisi jo olla kohta menossa? Eikö kotona huolestuta, kun olet yötä jossain muualla?
Yritin kätkeä oman huolen äänestäni. En varmaan onnistunut. Miksi välitän hänen kotielämästään?
Henna väisti kysymykseni – sekä katseeni – ja otti ison huikan kokislasista. Itse vain maistoin. Henna ei ollut oma itsensä. Hän vaikutti kylmältä. Välinpitämättömältä. Eikä vain minuun, vaan koko tilanteeseen. Tunsin samoin jo eilen, kun Henna tarjosi baarissa juotavaa. Epäilys hiipi niskaani pitkin ja jännitti matkallaan joka raajan. Henna huomasi ja katsoi tällä kertaa kohti.
– Mikäs päivä tänään on, Henna lopulta vastasi kysymykseeni kysymyksellä ja kaatoi itselleen uutta lasillista.
Katsoin kännykästä. Voi paska. Äitienpäivä! Olin sopinut, että lähden lounaalle vanhempien kanssa puoliltapäivin. Mitä kello oli? Vähän yli ysin. Saatan ehtiä. Jos lähden nyt.
Kopautin kokislasin puiseen pöytään ja Henna säpsähti, mutta jatkoi siemailuaan ja piti minut silmäkulmassaan. Kävin vauhdilla harjaamassa hampaat ja kampasin hiukset. Nopea vesipesu ja deodoranttia eilisen päälle. Eipä tästä naamasta saa siistiä millään. Pyykkikorissakin oli valkoinen t-paita, farkut ja ruudukas flanelli juuri sopivan ryppyisinä. Touhun seassa yritin keksiä keinon päästä Hennasta eroon. Yleensä yövieraat lähtevät omatoimisesti ja vähin äänin. Yleensä.
– Henna, meneekö sulla joku bussi? Kuulin kysymyksen typeryyden vasta sen sanottuani.
– Ehei! Voi kuule, Henna ivasi. Tässähän sitä vasta heräillään. Juotko tuon?
Ei ollut nyt aikaa. Piti kiirehtiä bussiin. Sovin Hennan kanssa, että juo vaikka viinit ja lähtee kotiin, kun jaksaa. Tennarit sujahtivat jalkoihin ja takana sulkeutuva ovi kaikui rapussa ääntä särkevästi.
Usein elämässä kohtaa kysymyksiä, joita kuulee niin usein, että niihin turtuu lähes varmasti. Miten menee, milloin tulet käymään, milloin maksat velkasi, ja…
– Miten sinä aina kehtaat?
Portaikossa kohtasin naapurin rouvan, joka tervehti taas irvistäen. Tällä kertaa se oli perusteltua. Haisin viinalta, tupakalta, vanhalta hieltä ja naisten hajuvedeltä. Näytin varmaan yhtä hyvältä.
– Huomenta, mut sori, on kiire. Kiire bussiin! Nyökytin ja änkytin, kuin myisin valhetta.
Rouva mutisi vastauksensa ja jäi vahtimaan, että oikeasti lähden. Yritä tässä nyt sitten juhlia äitienpäivää. En ollut lahjaakaan muistanut hommata valmiiksi. Sainpahan häpeästä kirittäjän.
Yllätyksekseni, ehdin lounaalle aiemmalla bussilla ja poikkesin kukkakauppaankin matkalla. Keltaisia kukkia, äidin lempiväri. Äiti kiitteli kovasti, eikä edes maininnut hajusta. Se ei lohduttanut. Syyllisyys kulki mukana aina iltaan asti.
Jätin rappukäytävän pimeäksi. Portaat olisivat puolestani saaneet jatkua loputtomiin, mutta olin ajatuksissani jo kavunnut kotioven eteen. Postiluukusta näkyi valoa.
Henna tiesi, että lapset odottavat äitiään koko päivän kotiin. Tiesi heidän tekevän kakun ja kortin. Eikä silti välittänyt. Halusin todella jäädä pimeään rappuun.
– Miten Henna kehtaat?
kirj. 22.10.2022