Kesäkuu oli vasta nuori. Unionin poliisin kansainvälisen rikosyksikön tukevarakenteinen tutkija läpivalaisi pientä ullakkohuoneistoa katseellaan. Ikkuna oli peitetty tylsän tavallisesti tinapaperilla. Paksu pöly rikkoi sileät pinnat. Lattialla makasi nuhjuinen patja, käsiveivattava taskulamppu ja pieni kirjoituslehtiö. Se oli varmaan tutkija Haderin etsimä päiväkirja. Hän selaili sen läpi, löytämättä juuri mitään mielenkiintoista. Pelkkiä tuherruksia kukista ja linnuista, pari ostoslistaa ja nähtävyyksien osoitteita. Patjan alla oli erikokoinen, yksinäinen sivu. Hader nosti sen varovasti maasta ja skannasi.
24. toukokuuta
Löysin hänet! Löysin isän huoneen! Siivoojan tietoihin oli sittenkin luottaminen. Muista: PMSR-klinikka, huone 53. Sukunimi täsmää, myös potilaan veriryhmä ja ikä näyttäisivät täsmäävän! Vartijoilla on noin 15 minuutin vaihtovälit. Jos ajoitan liikkeeni oikein, minun pitäisi päästä ostamillani avaimilla huomaamatta sisään. Kielitaitoni ei olisi uskottava, jos vartijat kävisivät uteliaiksi, joten parempi välttää konfrontaatiot hinnalla millä hyvänsä. Viikko on takaraja suunnittelulle, sitten isken. En lepää, ennen kuin näen isän!
Hader sulloi arkin eleettömästi lehtiön väliin. Seuraava sivu olisi varmaan myös jossain lähellä. Hän kyykistyi ja koputteli lattian vääriä lautoja rystysillään. Kaikki olivat onttoja. Hader nousi ylös ja toisti saman katolle. Nyt yksi muovinen laatta jäi koputtelun seurauksena roikkumaan puoliksi pois paikoiltaan. Sen takana lepäsi pieni digikamera. Hader käänteli noin kahden sormen paksuista kameraa käsissään ja havaitsi, että siinä ei ollut enää akkua tai muistikorttia. Akun paikalla oli pieneksi kääröksi rullattu paperi.
8. toukokuuta
Tapasin kontaktin tänään. Tärisen vieläkin tätä kirjoittaessani vähän. Olin varma, että poliisi olisi pidättänyt minut heti, kun astuin kohtauspaikaksi valikoituun nuudeliravintolaan! Paikalla oli kuitenkin odottamani hahmo, yllättävän nuori mies. Kontakti oli tunnistanut nimeni jättämäni katoamisilmoituksen perusteella ja vetänyt ilmoituksen heti pois. Kuulemma vaarallista. Hänen kauttaan kulkee ilmeisen paljon tietoa. Kontaktini tuntee sairaalan työntekijöitä, jopa yhden ”Siivoojan”, jolla olisi pääsy turvaluokiteltuihin tietoihin. Hekin olivat tutustuneet sodassa. Mies esitteli itsensä Välittäjäksi. En uskaltanut kysyä enempää, paitsi hintaa tiedoista ja yhteyshenkilöstä. Hänen mukaansa rahalla ei voinut maksaa tällaista palvelua. Vain passini kelpaisi. Väitin, ettei minulla olisi ollut passia mukana. Hän sanoi ymmärtävänsä ja antoi minulle päivän miettimisaikaa, sekä suojatun sijaintitiedon. Kiitti ja toivotti onnea lähtiessään. Taidan olla jo liian syvällä palatakseni ikinä takaisin kotiin.
Hader suoristi käärityn sivun hellästi ja liu’utti senkin kansien väliin samalla laskien kameran patjalle taskulampun viereen. Hän tarkisti vielä kattolaatan takana olevan enää vain eristettä ja asetti irrallisen takaisin paikalleen. Hader antoi katseensa taas kuulustella huonetta. Se paljastaisi lopulta kaiken tarpeellisen. Nyt hänen silmänsä kiinnittyivät foliolla vuorattuun ikkunaan ja jalat kulkivat perässä. Foliosta repsotti yksi kulma, joka oli sormenjälkien peitossa. Kahden foliokerroksen välistä löytyi Unionin myöntämä matkaviisumi, vanhasta mainoskuvastosta leikattu leikkele ja neliöksi taiteltu päiväkirjan sivu.
4. huhtikuuta
Pääsin vihdoin perille Saksaan. Äiti on varmaan jo saanut kirjeeni ja yrittää hädissään tavoitella numeroani ja jättämääni palvelintunnusta. Olisin halunnut luvata tulla pian takaisin. En halunnut valehdella, joten oli helppo jättää kertomatta. Eiköhän hän osaa yhdistää langat, kun kyselin isästä sitä sun tätä ja kerroin tehneeni DNA-haun. Ehkä olen typerä, kun otin mukaan tuon äidin antaman mainoskuvaston sivun, joka mukamas olisi ollut kuva isästä. Niin naurettava kuin ajatus onkin, että tuo krokotiilinnahkasaappaisiin sonnustautunut tumma italo olisi isäni, antaa kuva silti outoa turvaa. Ainakin se muistuttaa reissuni tärkeydestä. En tee tätä vain itseäni, vaan myös äitiä varten. Hänkin ansaitsee tietää totuuden tuosta miehestä, joka jätti hänet meidät silloin yksin. Helpommin varmaan sanottu kuin tehty, enkä juuri tiedä mistä aloittaa. Tähän kaupunkiin DNA-haku kuitenkin ohjasi. Kadut varmaan tietävät täälläkin parhaiten. Ehkä katoamisilmoitus?
Sivusta oli revitty alareuna irti. Hader kurkkasi paperin toiselle puolelle. Siinä luki isoin kirjaimin, ”PIILOTA”. Käsiala oli eri kuin kirjoittajan. Sivu löysi paikkansa muiden joukkoon. Matkustusviisumissa oli kuitenkin nuoren miehen nimi. Hader laski sen ja saapasmainoksen mukaan patjalle. Hän pyörähti vielä ympäri ja tarkasteli huonetta. Mikään ei enää herätellyt hänen tutkijan vainuaan.
Hader otti sanelimen taskustaan ja valitsi sieltä tiedoston, jonka päivämääräksi oli merkitty 2. kesäkuuta 2064.
”Kun saat tämän äänipostin, avaa välittömästi neuvomani palvelin ja tallenna kaikki lähettämäni tiedostot”, kiihkeä ääni aloitti.
”Seassa on kuvat päiväkirjani sivuista, kaikki matkustusasiakirjani ja kuvat… isästä. Ei ole aikaa selittää! Tiesin, että Siivoojan avaimet laukaisisivat hiljaisen hälytyksen, kun kirjasin sisään kiellettyyn osaan sairaalaa keskellä yötä. En voinut enää perääntyä! Löysin isän. Eikä tämä ollut mikään sairaala, se on tehdas! Täällä ei hoideta potilaita vaan tuotetaan kansalaisia! Huoneessa oli vain liuoksessa kelluva elimistö, joka pidettiin konein elossa! Mekaaninen sydän pumppasi veren kiertämään, sähköpalkeet liikuttivat keuhkoja ja… sille oli jätetty silmät. En halua tietää miksi. Ne katsoivat suoraan päin. Niin anelevasti!”
Nauhoitteessa oli hetken ajan pelkkää nyyhkytystä ja vaivalloista hengitystä, kunnes ääni pian keräsi itsensä ja veti keuhkot täyteen ilmaa ennen kuin jatkoi.
”Asiakirjojen mukaan tuo ruumis olisi isä jo tuhansille ympäri Unionia, mutta heidän DNA:nsa on pyyhitty siististi tietokannoista piiloon. Minuakaan ei kai pitäisi olla olemassa. Isä on nyt ’ylpeä’ osa sodanjälkeisen Unionin väestömäärän kasvatusohjelmaa! Isästä on tehty pelkkä siittiökone! Jos edes on isäni. Todella toivon, ettet tiennyt tästä mitään. Ja siinä tapauksessa tuskin edes surisit. En voinut jättää isää tänne. Hänen katseensa oli niin… Välittäjä, lupasit auttaa, lähetä tiedot eteenpäin! Siivoa loput osoitteesta, joka oli ilmoituksessani! Pyydän! En pääse enää pakoon. Lupaa, lähetä…”
Ovi lensi auki ja nauhoite täyttyi paukkeesta ja huudoista, kunnes päättyi äkisti. Hader tarkisti äänipostin vastaanottajan suuntanumeron, joka ohjasi kauas Aasiaan. Perinteinen välityspalvelin.
Tutkija nosti puhelimen korvalleen ja odotti kärsivällisesti, että puheluun vastattaisiin.
”Tiedot osoitteesta olivat totta. Huoneessa ei mitään uutta, pelkkiä vääriä johtolankoja. Ainakin nyt tiedämme, ettei hän toimi yksin. Pidä Fräulein vielä hengissä, meillä on ilmeisesti yhteisiä tuttuja joista keskustelisin mielelläni lisää.”
kirj. 28.3.2023