Viiltävän kylmä, loppusyksyinen räntä oli paraikaa satamassa muhkuraisen jääkerroksen päälle. Kauhistelin keliä oman aikani pölyisen ikkunalasin läpi, mutta päätökseni olin tehnyt jo aikaa sitten. Kauppaan piti päästä. Joku muu olisi saattanut hankkia nastakengät hyvissä ajoin ennen tätä jokavuotista talvea, tai ainakin sijoittanut sellaisiin kenkiin vaihdettaviin nastapohjiin. Itse en ollut vielä ilmeisesti kaatunut tarpeeksi pahasti, että olisin tuhlannut kumpiinkaan jo valmiiksi kortilla olevaa rahaa.
Alkutaival ei pitänyt yllätyksiä sisällään. Maa oli toki liukas. Sain kuitenkin hivutettua nastattomat kenkäni aina sentti sentiltä lähemmäs markettia. Näin jo oranssin kyltinkin kaupan katolla, kun huomasin silmäkulmassani jotain sinne kuulumatonta. Hätä jännitti niskan matkallaan, kun askeleet muuttuivat itsestään juoksuksi.
– Hei, ootko ok? kysyin maassa makaavalta herralta. Päällään hänellä oli jo rännästä kastunut, kulahtanut takki, tummat housut. Ja lenkkarit. Ei ihme, että on kaatunut, mietin.
Myös etäinen viinan katku jo puski adrenaliinin läpi, kun pahin paniikkini alkoi laantua. Mies örähti vastauksen, mutta hän vaikutti olevan kunnossa.
– Olin tässä kauppaan matkalla, mutta näköjään kaaduin. Paikkoja ei oo menny rikki.
Sain mongerruksesta jotenkuten selvää. Katsoin kaupalle, joka oli enää kolmisenkymmenen metrin päässä. Autoin ukonkäppänän pystyyn ja olisin todella halunnut vain toivottaa hyvät päivänjatkot. Itse hän on itsensä tuohon kuntoon saanut, eikä minusta saisi omaishoitajaa millään. Kukapa minä silti olin toista tuomitsemaan. Ihan kuin en olisi itsekin ollut matkalla hakemaan muutamaa tölkkiä seuraa pitämään. Pari huojuvaa askelta myöhemmin, päätin saattaa ukon kotiin.
Yllätyksekseni, matkaa ei lopulta ollut mitenkään kamalasti. Ukko näki lähikaupan miltei terassiltaan. Ainoa todellinen este oli umpijäinen portaikko, josta vahvalla tukiotteella selvisimme molemmat pystypäin ja vailla enempiä vastoinkäymisiä. Pian olimmekin maalia repsottavan ulko-oven edessä ja tiedustelin, olihan avaimet mukana?
Ukko naurahti ja nykäisi oven auki. Eipä sitä kai turhaan tarvitse säppiin lyödä, jos melkein asuu kaupan vieressä. Itse silti lukitsisin, pohdin aikani, kunnes minut kutsuttiin sisään.
Näky oli eittämättä lohduton. Yksin television valaisema yksiö, selkänojasäädetty sänky, pölyä ja puolijuotuja viinapulloja. Repsottavat tapetit, keltaisenkuultavat pinnat ja tunkkainen haju. Vessaan en uskaltanut katsoa. Kalma varmaan haisi sielläkin.
Vanhus kääntyi keittiössä, vilkaisi sängyn taakse, kävi päiväpeitolle ja penkoi taskujaan, kunnes lopulta löysi etsimänsä ja viittilöi minut lähemmäs.
– Tässä pitäisi olla viis euroa. Ota sillä uusi arpa. Voitko tuoda punasen maidon, parikolme appelsiinia ja ruisleipää, ei mitään kovaa. Ja loput takaisin, totesi jo makaamaan käynyt ukonkäppänä ja ojensi taskustaan lisäksi kolikoita. Ja silkasta vastuuntunnosta, en varmaan olisi lopulta kyennyt sanomaan ei. En tällä kertaa edes yrittänyt.
Mitähän maitoa hän nyt oikein haluaa? Ei täällä ole mitään pehmeää ruisleipää.
En ole aiemmin ollut näin avuton ostoksilla. Sain kuitenkin päässäni rahat riittämään, kunnes löysin appelsiinikorin tyhjänä. Poimin vierestä muutaman korvaavan klementiinin, kunnes solmin pienen muovipussin häpeissäni kiinni. Rahat riittivät silti, laskujeni mukaan. Juuri ja juuri. Miksi klementiinit maksavat näin paljon?
En ollut koskaan ostanut, saati sitten lunastanut arpaa kassalla. Epävarmana laskin ostokset hihnalle ja ynnäsin kolikot päässäni vielä kerran.
– Noi, ja sitten tämmönen samanlainen arpa. Siinä pitäis olla viis euroa, sanoin ja laskin monipuoliset maksuvälineet tiskille. Tunsin helpotuksen laskeutuvan polviin. Se ei kestänyt kauaa.
– Tässä ei ollutkaan voittoa. Se tekis sit vielä viis euroa ja viis senttiä, kassa sanoi hieman pahoillaan. Pahoillaan olin minäkin. Siitä ei tämä päivä enää jäisi kiinni.
– Okei. Mä maksan nämä sittenkin kortilla. Ja oota hetki, haen tuolta vielä jotain, totesin. Päättäväisyyteni yllätti jo hieman itsenikin ja vetäisin kolikot tiskiltä sellaista vauhtia, että osa tippui matkalle.
Nykäisin ulko-oven auki, jonka ukko oli neuvonut jättämään perässäni auki. Laskin ostokset käsistäni – edelleen vähän häpeissäni – sekä uuden arvan ja kaikki löytämäni kolikot.
– Appelsiinit oli loppu, mutta talo tarjoaa tämän. Ojensin yhden kolmosoluen selkäni takaa. Vanhuksen silmät aukenivat apposelleen, ikään kuin ei olisi uskovinaan näkemäänsä. Ehkä hän ei edes tiennyt ja muistanut kuka olin. Eikä sekään haittaisi.
Kiitosten jälkeen kävelin suoraan kotiin, käymättä enää kaljakaupassa. Yksi riittikin tänään.
Räntä oli satanut minkä satoi, enkä olisi siitä enää välittänytkään. Sataa, halusin tai en. Voin vaikuttaa siihen yhtä vähän, kuin kenenkään jäljellä oleviin päiviin. Tänään pystyin kuitenkin vaikuttamaan yhden ihmisen yhteen päivään. Kuten rännälläkin, on minulla valtaa vain yhtenä päivänä kerrallaan. Ja juuri hyytävän liukkaan sateen ansiosta tämä loppusyksyinen päivä ei lopulta ollutkaan yksi niitä muita monituisia, rivien väliin pudonneita päiviä.
***
Pysähdyin katsomaan oven uutta maalipintaa ja kiiltäväksi pestyjä ikkunoita. Aurinko paistoi. En tiedä mitä siinä oli aiemmin lukenut, mutta nyt ovessa luki Niskanen. Ovi oli lukittu. Silmäkulmassani näin talonmiehen, lakaisemassa talvelta jääneitä hiekkoja pois.
kirj. 12.9.2023