”Mummi olisi tykännyt näistä koristeluista”, äiti rikkoi paksun ilman.
Pidin ilmasta enemmän paksuna ja hiljaisena. Itse en uskonut, että mummi enää välittäisi tuon taivaallista arkkunsa ja silkkilakanansa väristä.
Valkoinen silkki puistatti. Se korosti mummin kellertävää ja vahamaista ihoa. Yhtäkkiä ymmärsin kaikki puheet ja laulut sielusta. Mummi ei selkeästi ollut enää täällä. Ajatus lohdutti ja ahdisti yhtäkaikki.
Jäin kuitenkin miettimään äidin sanoja – sen avulla pääsin ainakin hetkeksi pois kylmästä huoneesta.
Kuvittelin silkin lakanaksi, johon mummi kääriytyy, kun tämä tulee takaisin kummittelemaan. Muistan vieläkin, miten innoissani leikin mummin kanssa aina piilosta. Itse olin lapsena todella hyvä piiloutumaan ja löytämään. Hiljainen hymy teki minut taas lapseksi. Nyt yhdyin äidin näkemykseen – lakanat olivat omalla tavallaan kauniit. Tämä taisikin olla vain äidin tapa suhtautua tilanteeseen. Äitimäisesti.
Seurasin puiden viuhumista auton ikkunan ohi. Ihailin puita myös sinä iltana, kun sain kuulla mummin nukkuneen pois. Tammikuinen taivas oli silloin ihmeellisen kirkas: tuore lumipeite heijasti katulamppujen keltaista valoa, joka vuorostaan korosti sinistä taivasta entisestään.
Näyssä oli jotain ihmeellistä, valokuvauksellista. Kuvat päätyivät puhelimeni muistikortille. Ne jäivät pitkäksi aikaa ainoiksi hetkiksi, jotka otin talteen. Olin aina kuvitellut, että sinä päivänä sataa vettä, kun mummi vihdoin päättää lähteä. Lumisade kelpasi tähän aivan yhtä hyvin. Ja lunta satoi nytkin, oli satanut monta viikkoa.
En ollut ihan varma, mikä pakotti minut näkemään mummin vielä viimeistä kertaa. Se oli vain pakko tehdä. Pakko. En tullut siitä niinkään onnellisemmaksi tai surullisemmaksi. Ehkä mieleni tarvitsi tämän näyn, että osaisin päästää irti. En olisi ehkä uskonut mummin koskaan lähteneen, ellen olisi nähnyt mitä hän jätti jälkeensä. Tai jos mummi olisi säilössä akvaariossa, voisin uskoa sen aina uudelleen. Ehkä.
Katkaisin ajatusketjun siihen. Olin enemmän kuin iloinen, kun arkun kansi suljettiin. En halua nähdä mitään niin kammottavaa enää koskaan. Vaikka tulen varmasti näkemään. Kuolemasta ei noin vain pääse eroon, niin kuin ei elämästäkään.
En olisi ikinä valinnut filosofin uraa. Itseäni ärsytti suunnattomasti kysymykset, joihin ei voinut löytää vastausta. Silti yllätin itseni pohtimassa koko elämän päällimmäistä tarkoitusta. Olisiko tuo elämän ja kuoleman välinen hetki kaikki mitä kenellekään tarjotaan, vai eikö se ole yhtään mitään?
”Olethan säkin kunnossa?” äiti kysyy takapenkiltä.
Nyt pitää taas ryhdistäytyä, mietin. Päätin toistaa samaa mantraa, jonka keksin vastaukseksi, kun viimeisestä mahdollisuudesta mummin näkemiseen ilmoitettiin.
”Joo, halusin nähdä mummin vikaa kertaa. Nythän se tuli tehtyä.”
Puhuin ennen kuin ehdin miettiä.
Mummi ei ole enää kotonaan, ei hoitokodissa, ei sairaalassa, ei leikkimässä piilosta. Mummi on oikeasti poissa.
Ryhdistäytyminen jäi puolitiehen, kun luminen väylä sumeni silmissä. Kaikki lapsuuden hetket tulvivat verkkokalvoille peräkanaa. Niin paljon on tapahtunut välissä, ja silti muistan mummia vain lämmöllä. Sain hetken olla heikko ja pieni. Ja sitä kauheammalta tuntui, kun piti taas olla iso ja vahva.
Satoi vieläkin keväistä, märkää lunta. Pienen kappelin edessä oli rivillinen surullisia pukuja, minä heidän joukossaan. Osaa otettiin ja jopa vähän naurettiin. Perus hautajaismeininkiä, luulisin. Pian jo kävelimmekin vuorotellen ojentamaan ruusut siirtyvälle.
Kirjoitin mummille runon, ajatuksissani lukea se hautajaisissa ääneen. En yleensä jännitä esiintymistä. Varsinkaan jos yleisönä on vain perhe ja lähisuku. Tämä hetki minua oli kuitenkin jännittänyt jo monta viikkoa. Laskiessani valkoisen ruusun vielä valkoisemman arkun viereen, en saanut pyyhittyä parin viikon takaista kuvaa mummin kuoresta mielestäni. Tämä lienee se syy, miksi arkut eivät ole läpinäkyviä.
Nyt oli kuitenkin se hetki, kun mummi vielä minut kuulee. Ääni ja rohkeus väristen, rivi riviltä elän kirjoittamaani tekstiä, yhä tarmokkaammin.
Katson välissä arkkua kohti. Kukin ja muistoin peiteltynä, oli nyt oma hetkeni päästää myös irti.
Ja papin piirtäessä ristin hiekalla arkun kanteen, katson kyynelten läpi kappelin värikkäitä ikkunoita. Lumisade alkaa hiljalleen loppua.
Mummi olisi tykännyt tästä tilaisuudesta.
kirj. 29.3.2022