”Muistatko vielä sitä, kun istutettiin tuo omenapuu?” isä kysyi innoissaan. Muistanhan minä. Vaikka se oli vasta neljäs kesäni, olivat lapsuudenkodin ensimmäiset puutarhatyöt jääneet yllättävänkin kirkkaina mieleen. Lapsena tuo nurmen peittämä piha-alue oli ollut kuin ääretön, tutkimaton maailma: täynnä tilaa ja mahdollisuuksia yhtä kaikki. Oli se sitä kai edelleen. ”Muistan, joo.” ”Nuo uudet asukkaat eivät osaa pitää pihasta lainkaan huolta. Katso nyt, noin monta omenaa maassa mätänemässä. Harmaa maalikin on haalistunut.” Näky oli kieltämättä syksyisen lohduton. Eivät ruskeat lehdet mitään pahaa ole tehneet, mutta ne ovat aina selvä merkki elämän yhdestä ainoasta vakiosta. Maassa makaavat, pienet, pehmeänpunaiset hedelmätkään eivät mieltä ainakaan piristäneet. Nämä isän mainitsemat ”uudet asukkaat” olivat asuneet lapsuudenkodissani jo pian 30 vuotta. Se on pyöreästi kaksikymmentä vuotta pidempään kuin mitä itse vietin tuossa keltaisessa omakotitalossa. Isää rakennus tietenkin kiinnosti muutenkin kuin tunteiden tasolla, sillä hän oli itse auttanut sen rakentamisessa. ”Räystäät täynnä roskaa, nurmikko täysin ajamatta ja roskis pursuaa muovipusseja! Trampoliininkin jalat umpiruosteessa. Mepä saimme silloin trampoliinin korjattua, vai mitä?” isä virnuili tuolistaan. ”Niinhän me saatiin,” hymyilin vastaukseksi. Miten voisin unohtaa. Lapsuudenkodin kolmantena kesänä isä osti meille trampoliinin. Itse sain tehtäväksi vasaroida kuminuijalla jalkapaloja yhteen, kun isä piti runkoa pystyssä. Ohjeena oli lyödä kovaa, joten huitaisin sen mitä käsistäni lähti. Kuminuijan varsi vaan sattui kolahtamaan metalliin ensiksi ja puu räsähti siinä samassa kovaa poikki. Isä ei suuttunut, mutta ei juossut heti myöskään perään lohduttamaan. Kun sain räkäitkuni itkettyä päiväpeittoon, isä ehdotti hommien jatkamista tuplatsempillä. Kuminuijankin hän oli saanut jeesusteipillä takaisin toimintakuntoon. Katsaus toisen perheen lohduttomaan pihaan laittoi minut pohtimaan, montako trampoliinia vuosittain menee roskiin tai kierrätykseen. Mahtavatkohan nuo pomppulaitteet olla unohdetuimpia pihaleluja vuosittain? Isä keskeytti ajatuksenjuoksuni. ”Ne ostajat, ne Räsäset, vaikuttivat silloin niin kunnolliselta pariskunnalta. Taisi heiltäkin puhti loppua, eikä pihakaan näytä yhtään niin suurelta kuin ennen.” Pitkään isäkin jaksoi tehdä töitä ison pihan eteen. Monta kesää ja talvea isä vuorotellen kolasi lumet tai leikkasi ruohot. Se tekee vuodessa helposti yli 100 tuntia nurmikonleikkuuta tai kolausta. Varmaan enemmän. Luonnollisesti kadun joitain asioita lapsuudessani. Rumia sanoja, kiukuttelua, yleistä tietämättömyyttä. Mutta jos jotain kadun, niin sitä, että en tajunnut tarjoutua auttamaan isää kotitöissä. Vaikka isä ei olisi varmaan ottanut apua vastaan, eikä se olisi estänyt poismuuttoa. Kadunpa silti. Ei isäkään uskoakseni halunnut muuttaa rakentamastaan talosta pois. Lapsena en oikein ymmärtänyt, miksi talon lämmitys maksaa tai miksi se olisi joku isokin asia. Tai en tiennyt mitä jatkuva polttopuiden hakkaaminen ja kylmien talvien pelko tarkoittaa. Siitä saanen kiittää isää. Kauan isä taisteli, mutta yhtälö muuttui viimeistään mahdottomaksi hänen jouduttuaan irtisanoutumaan. Sitten asuimme milloin missäkin, pienissä asunnoissa ympäri kaupunkia. ”Olipa kiva taas vähän muistella menneitä. Eiköhän lähdetä ennen pimeää.” ”Lähdetään vaan”, vastasin ja käännyin takaisin tulosuuntaan. En asu enää lähelläkään lapsuudenkotia. Käytän silti isää täällä kuitenkin aina välillä, koska itsekin tykkään katsoa menneisyyteen. Enkä taaskaan raaskinut kertoa isälle, että istutimme aikoinaan kirsikkapuun.