Jos se olikin ollut vain unta? Jos nuo kallionkokoiset aallot eivät olleetkaan räsäyttäneet laivaamme hammastikuiksi ja heittäneet minua pää edellä mastoon? Jos tämä olisikin vain… viikon kestänyt painajainen? Katsoin nojaamani puun kuorta, johon olin vetänyt seitsemän puukonviiltoa. En tosin muistanut, olinko vetänyt jo tänään, joten pistin yhden puolikkaan päälle. Rannekello näyttikin kahtatoista, eikä Aurinko tätä porotuksellaan vääräksi todistanut. Viikko ja puolikas päivä sitten heräsin tältä jumalanhylkäämältä hiekkaplatalta.
Puukko oli roikkunut tuppineen vyössä, mutta hattuani en ollut löytänyt mistään. Enkä ketään muuta miehistön jäsenistä. Kapteenin sanat olivat kaikuneet korvissani heräämisestä saakka: ”On näitä myrskyjä ennenkin selätetty! Rukoilkaa mitä Jumalaa ikinä tahdotte, venettä ohjaan minä!”
Nyt tekisi mieli rukoilla. Olen jo kiertänyt saaren joka nurkan, löytämättä jälkeäkään koko laivasta, tai myrskystä ylipäätään. Aurinko sen sijaan oli siunannut jo seitsemän päivän ajan. Miten olin vielä elossa? Saarella ei ollut vettä tai muonaa. Yläpuolellani roikkui vielä pari kookosta ja ympärilläni oli toinen liuta, jotka leikkaan puukolla kätevästi auki. Ilmeisesti näin olen selvinnyt, vaikka muistaakseni vihaan kookoksen makua. Laitoin kädet ristiin. Jotenkin, Isä meidän… johan tehosi nopeasti. Siristin silmiä, mutta en saanut selvää. Jotain tummaa laskeutui aurinkoa vasten alemmas. Se on pyöreä, pienet kengät jalassa ja liitää leveillä siivillä. Ei, se ei voi olla…
”Mitä helvettiä?”
”Päinvastoin! Olen enkeli!”
”No ethän ole!” huusin tuohon eteeni laskeutuneelle munan muotoiselle nahkakuulalle, jolla oli teelautasen kokoiset silmät, jotka tuijottivat silkkaa kauhua aiheuttavalla lempeydellään. Niiden alla oli lyhyt, kapea nenä ja pienen pieni suu. Jalassaan sillä oli pienet kalossit ja siipien… siipensä olivat ainakin 3 jalkaa suuntaansa. Eli, jos muna on noin jalan levyinen, siipiväliksi tulisi silloin…
Seitsemän jalkaa! ”Olen, olen. Tulin juuri enkelikoulusta työharjoittelujaksolle.”
Yritin olla kommentoimatta, miten juuri munapäinen enkeli lähetetään maahan työharjoittelujaksolle.
”En tiennyt, että enkelit voivat olla tuon… muotoisia?” Tauko puheessa myi viattomuuteni.
”Näitä ei koulussa pidetty toisiaan poissulkevina seikkoina. Ja kuten rehtori Gabriel sanoo, vain sillä siipien väliin jäävällä on väliä!”
”Onko teitä sitten monta tuon muotoista?”
”No, sanotaanko vaikka että olen luokkani aerodynaamisin.”
”Olen tulossa saatana hulluksi. En edes usko enkeleihin!”
”Miksi sitten rukoilit?”
Enkelin ilme muuttui jo hieman ihmetteleväksi. Hän taisi olla vasta poikanen.
”Hyvä pointti”, vastasin tietämättäni, onko sanonta ajallisesti korrekti vai illuusiota rikkova. Se kuitenkin nyt sattui sopimaan siihen, joten…
”Tarvitsen apuasi. Siksi rukoilin.”
”Hyvä, autan mielelläni! Et ehtinyt rukoustasi loppuun, kun satuin kerta olemaan jo tässä kohdalla. Lue se loppuun vaan ja kuuntelen. Sen jälkeen neuvon sitten.”
Valo palasi enkelin kasvoille. Miksi kutsun sitä enkeliksi? Se… hän näyttää ihan vastamunitulta luomumunalta, johon on jäänyt pari sulkaa kiinni.
”Älä unohda kenkiäni. Osaan myös lukea ajatuksesi! Ystävällinen välihuomautus.”
Voi paska, eikun siis sori. Toivottavasti et ihan kaikkea kuullut.
Kuulin.
No kuitenkin, tilanne on nyt se, että olen jumissa täällä saarella keskellä ei mitään, vailla hajuakaan selviytymisestä tai muustakaan. Olin juuri luopunut toivosta ja päätin rukoilla ja sinä liitelit siihen. ”Eli ei se tämän kummoisempi rukous kai sitten olisi ollut.”
”Se on hyvä rukous! Ei niiden tarvitse olla pitkiä, kunhan se tulee sydämestä. Tai, niin ainakin opetettiin. Tärkeää on myös kuuntelu ja vahva side asiakkaan kanssa, erityisesti tässä tilanteessa. Mikä on nimesi?”
”Okei, joo. Kiitti.” Eikun tarvitseeko edes puhua ääneen, jos kerta luet ajatukset? Ja sitten tiedät jo nimenikin. Ja pystynkö itse lukemaan sun ajatukset niin kuin muutama vajaa kymmenen riviä sitten?
”Tämä ei nyt ole nimensä mukaisesti ihan mikään eksakti tiede tämä enkelioppi, mutta auttamaan tänne silti tulin! Voin tarjota ainakin pari neuvoa: älä luovu toivosta ja kokeile huutaa apua.” Enpä nyt taida muuta enää keksiä.
Oliko tuo viimeinenkin ajatus tarkoitus olla kuuluva? Ja luuletko etten ole jo kokeillut? Olen ollut täällä jo viikon. Tai viikon ja puoli päivää.
Enkeli huokaisi syvään ja karisti pirteyden naamaltaan. Hän laski siipensä laahaamaan maata ja istuutui vierelleni nojaamaan palmupuuhun.
”Tiedätkö, Emir, en todellakaan osaa auttaa. Ei meille ole opetettu mitään keinoja siellä enkelikoulussa, pelkkää kuuntelua ja neuvoja. Ja niitä on sitten päntätty ja tentattu. Yritin kyllä sanoa Mikaelille, että mitä järkeä on lähettää vielä osaamattomat enkelit työharjoitteluun, jossa he eivät edes pääse auttamaan ihmisiä? Ei meillä ole mitään oikeaa valtaa. Välillä tuntuu, että koko tutkinto on keksittyä huttua ja apu ei ole koskaan riittävää.” Minut vieläpä laitettiin tarkoituksella yksin tänne. Toiset pääsivät hommiin pareittain. Enkä ole edes enkelin muotoinen.
En ollut ennen nähnyt näin surkeaa enkeliä. Tai siis, surettavaa! ”Ja välillä pitää olla suruakin. Ihan hyvin sä hei vedät, ei tämä tilanne nyt niin vakava ole. Oot just hyvä enkeli tähän hommaan. Et tarvii niitä muita!” Taputin enkeliä… olalle? Otsalle? Taputinpa kuitenkin. Olen kyllä vielä aika toivoton, mutta välillä pitää sanoa yhtä ja ajatella toista. ”Sitä paitsi nyt ollaan jo kahdestaan. Ei enää pelota niin paljon. Olet ainoa, joka edes yrittää auttaa.”
”Kiitos, Emir. Sain puheistasi uuden idean, jonka laitoinkin jo täytäntöön hetki sitten. Odota vielä muutama päivä! Kyllä enkeli keinot keksii. Keräsin taaksesi lisää kookospähkinöitä, jos taas iskee jano!” Ja niillä puheilla, enkeli lentää liihotti pois.
Katkonaisten unien täyttämä viikko sai minut epäilemään koko kohtaamisen todellisuutta. Muutama päivä, mukamas. Enkeli saisi luvan ostaa rannekellon, mietin, kunnes muistin, ettei hänellä ole ranteita. Millä tuurilla tulee törmättyä munapäiseen enkeliin?
Mutta niin vain erään aamunkajon mukana saaren vierelle lipui valtava, tammipuinen fregatti. Miehistö huusi nimeäni kannelta, tulivat soutuveneellä saarelta asti hakemaan. Niin pahoittelivat, että myrskyn keskellä eivät huomanneet, kuinka tajuttomana lensin laidan yli. Olivat maanitelleet kapteenia palaamaan, ja lopulta hänetkin syrjäyttäneet. Olivat seuranneet kookospähkinöitä ja tuulta, vaikkei varmuutta selviytymisestäni ollutkaan. Olin heidän tärkeä ystävänsä.
Katsoin taakseni jäävää palmupuuta ja hyväksyin tapahtuneen viimein. Viivoja oli vielä seitsemän, kookospähkinät olivat ehjiä. Kello näytti kahtatoista. Enkä olisi vieläkään halunnut uskoa enkeleihin.
Arkkuni oli veistetty kauniista, intialaisesta puusta. Se oli tasan seitsemän jalkaa pitkä.
kirj. 29.3.2023