Saavuimme isoveljen kanssa tuon paljon puhutun puun juurelle. Se oli paljon valtavampi kuin laakson harjalta olisi saattanut kuvitella. Kahden aikuisen paksuiset juuret törröttivät maasta sellaisella tukevuudella, että ne olisivat voineet muodostaa vaikka oman pienen metsänsä. Ne näyttivät lukuisilta paksuilta sormilta, jotka tarrasivat hanakasti kiinni kuivaan maahan. Kokeeksi upotin omatkin sormeni multaan ja nappasin kourallisen. Leikki jäi kesken, kun huomasin veljen seisovan jo puun juurella. Veli ei ollut juurista tai pilviä halkovasta latvasta suurelti moksiskaan.
– Mitä ajattelit nyt tehdä, veli? korotin ääntäni ja otin rivakampia askelia veljen perään. Pyyhin multasotkut jo valmiiksi sotkuisiin shortseihin. Veli oli ihmetellessäni ehtinyt jo pitkälle puun varjoon. Näin läheltä siitä saattoi jo tunnistaa yksityiskohtia. Puun kaarnaa tilkkumaisesti peittävät peltilevyt heijastivat takanamme siintävää laaksoa. Lehtien seassa killuvat johdonpätkät, paristot ja muut jousia ja ruuveja muistuttavat pisteet sekoittuivat hellään kahinaan. Keli oli tyyni.
– Veli! Mitä teet nyt? toistin mielestäni aiheellisen kysymyksen. Muistin kyllä, että olimme sopineet matkasta jo hyvän aikaa sitten. Vannoneet, että sopivan kirkkaan aamun tullessa kävisimme katsomassa puuta. Yhdessä sitoutuneet pitämään puumajan salaisuutena. Näin veli oli aiemmin sanonut, mutta hänen silmissään oli ollut outo katse heti auringon ensi säteistä alkaen.
Sama katse loisti tälläkin hetkellä hänen silmistään. Veli katsoi minuun ylempänä roikkuvan peltilevyn heijastuksen kautta.
– Aion tappaa sen.
Loputkin mullat lensivät kynsieni alta pois. Veljen ääni ei värähtänytkään, mutta sepä vasta saikin minut värähtämään kahta kauheammin. Hänen äänessään oli jotain vierasta, mutta tuttua. Nappasin vapisevat polveni takaisin hallintaan ja kävelin veljen viereen. Samalla yritin askeltaa maasta törröttävien metallipalojen välistä mahdollisimman varovasti.
– Minkä sinä aiot tappaa, veli? kysyin myös niin varoen, kuin suinkin osasin. En osannut lukea veljen kasvoilta mitään viitteitä onnistumisestani. – Entäs meidän majamme?
– Olihan sinulla vielä se köysi? veli kysyi ja lähti kiertämään puuta vastapäivään. Ainiin! Minulla on repussa köysi, joka pakattiin jo eilen illalla. Lähdin tarmokkaasti veljen perään, mutta repun tonkiminen ja metallisilpun väisteleminen yhtaikaa olikin yllättävän vaikeaa ja jäin taas jälkeen.
Sain veljen kiinni vasta puun toiselta puolelta. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja oli purkanut repustaan esiin isältä lainatut työkalut: sahan, pihdit, puukon ja vasaran, jotka pian ripusti vyölleen. Maassa oli myös kasa nauloja, kahta erilaista laatua. Veli nappasi köyden käsistäni tarkoituksellisesti.
– Jää sinä pitämään vahtia tähän, kun kiipeän ylös. Katson sieltä sopivaa paikkaa majalle. Syö vaikka eväsleipä, veli sanoi katsoen nyt suoraan silmiin. Se paha katse oli tiessään, joten nyökytin.
Istahdin puuta vasten valiten mahdollisimman metallittoman kohdan. Veli kiersi köyttä itsensä ympäri ja iski ensimmäisiä nauloja puun kaarnaan. Lehdistö helisi kevyesti jokaisella vasaraniskulla. Viereeni tippui jostain pieni jousi, joka kimalteli ihanan lumoavasti. Tutkin sitä sormissani hetken, kunnes muistin, että eväsleipä piti syödä. En ehtinyt haukata, kun isoveljen huuto säpsäytti minut pystyyn.
– Veli! Tuo lisää nauloja! Heitän sinulle köyden!
Juoksin varjosta esiin ja yritin katseellani löytää veljen latvassa, mutta näin vain lasin tavoin kimaltavia lehtiä. Köyden pää tippui pienen matkan päähän, joten juoksin takaisin repulle, laskin nätisti eväsleivän sen päälle odottamaan ja tartuin kaksin käsin köyteen. Jalat kuitenkin liimautuivat kiinni metallisilppuiseen maahan, enkä saanut käsiäkään enää irti.
– Hyvä! Nyt vain vedät! Sinä jaksat kyllä, pikkuveli!
– Pelottaa! Putoan alas! huusin mitä hampaiden kalinalta pystyin.
– Etkä putoa! Pidät tiukasti kahdella kädellä kiinni ja suljet silmät!
Kumma kyllä, veljen neuvo todella auttoi. Tunsin, miten jalkani irtosivat maasta ja muutuin kevyeksi kuin hiekkapöly ja puunlehti. Tuuli nosti minut ilmaan, enkä pian tuntenut edes köyttä käsissäni.
Kuulin oksien kimalluksen ihan korvani juuressa, peltipintojen natinan ja käsiäni vasten liukuvan metallin. Nousin aivan itsestään, kunnes jalkani osuivat vasten puista pintaa.
– Nyt voit avata silmät, lämmin ääni herätteli.
Raotin silmiäni hiljalleen, kunnes näin veljen kasvot.
Hän istui edessäni metallisella tuolilla ja nojasi sillä paksua puunrunkoa vasten. Olimme leveällä oksalla, jossa oli tasainen pohja. Ympärillä oli sinnetänne iskettyjä nauloja ja oksaan isketty puukko. Ihailin lehtien välistä siivilöityvää valoa, kaikkea ympäröivää loistetta.
Mahtava paikka puumajalle, mietin, kunnes näin veljen takana valtavat kasvot. Puun ja kaarnan muodostamat kallon muodot, metalliset silmät ja haukkaamaan valmiit peltihampaat. Päästin itselleni lähes äänettömän kiljaisun, joka veljen reaktiosta päätellen tuli täysivoimaisena ulos.
– Vieläkö sinä pelkäät? Luulin että kammosi olisi jo helpottanut. Pääsit jo ylös asti, ei enää tarvitse pelätä! veli rauhoitteli, eikä huomannut hänen taakseen aukenevaa valtavaa suuta.
– Ei vaan tuo, veli! Varo! sain huudetuksi ja osoitin kaarnan keskelle auennutta kitaa.
Nyt velikin kuuli rasahtavan puunkuoren ja näki – yrittäen samassa hypätä tuolistaan ylös. Suu kuitenkin nielaisi hänet penkki mukanaan sisuksiinsa kokonaan. Enkä voinut kuin katsoa, miten veli tippui keskelle metallisia hyllyjä, lyhtypylväitä ja aitoja. Peltisiä roskakoreja, kuparijohtoja ja alumiinikuoria. Enkä ehtinyt edes huutaa, kun kasvot olivat jo kadonneet kaarnan pinnasta täysin.
Taas pelotti. En todella tiennyt, mitä tehdä ilman veljeä. Jotain piti kuitenkin tehdä.
Näin vieressäni oksaan isketyn puukon. Tarrasin siihen tiukasti kahdella kädellä kiinni ja suljin silmät. Juuri niin, miten veli oli neuvonutkin. Ja kaarna totteli. Puu aukesi taas edessäni, paljastaen saman näyn kuin hetki sitten.
Veli näytti riutuneelta maatessaan mustalla maalla, oikea jalkansa metalliromun alla puristuksissa. Harmaa taivas tulisi pian alas. Veljen reppu miltei jalkojeni juuressa.
– Pikkuveli, älä tule lähemmäs! Lähde pois puun luota nyt! veli huusi ja taisi todella tarkoittaa sitä. Yritin sanoa vastaan, mutta veli oli ehdoton. – Ota reppuni mukaan ja juokse pois!
– Haen isän! Isä auttaa varmasti sinut sieltä pois, veli!
Nykäisin repun matkaan ja kaarnaovi sulkeutui takana. Vilkaisin veljeä vielä kerran ja yllätyksekseni, hän vastasikin hymyllä.
Kiipesin köyden alas ihan itse ja nappasin eväsleivän matkaan. Aurinko oli painunut piiloon. Kotimatkallakaan ei pelottanut, vaikka lyhtypylväiden välissä oli pimeitä pätkiä.
Isä ei uskonut, että puu olisi syönyt veljen ja kiroili, kun olin kadottanut hänen parhaan puukkonsa. Tupessa oli ollut vain pala kaarnaa. Rangaistukseksi en saanut enää mennä lähellekään puuta. Isä löysi veljen repusta loput työkalut ja kasaan taitellun julisteen. Isä repi paperin suutuksissaan palasiksi ja heitti metalliseen roskikseen.
Teippasin julisteen takaisin kasaan taskulampun valossa, kun isä oli mennyt nukkumaan. Piilotin sen visusti tyynyn alle. Ja tuosta päivästä asti, toin Pelottomien puumajan mukanani.