Näin Tommin vaappuvan kohti Vltavaa jo kaukaa. He, jotka päätyvät sanomaan, että mikään ei ole ikuista, eivät selvästi ole koskaan nähneet Tommin lenkkareita. Varpaat ovat kurkkineet niiden sivuista ainakin viimeiset kaksi kesää. Talvisin en ole tainnutkaan yleensä häntä nähdä, pohdin ja katsoin kelloa.
Sovimme tapaamisen tšekkiläisravintolaan, koska molemmat löytäisivät sen helposti ja juna-asemalta oli todella lyhyt matka. Itse olin tullut bussilla jo hieman ennen sovittua ajankohtaa, vaikka tiesin Tommin taipumuksista taivuttaa aikaa puolelleen. Siksi varasin mukaan Hemingwayta, jota ehdinkin edistää kolmessa vartissa kiitettävän määrän.
– Moi! Sori, et kai ole kauaa venannut? Tommi mörähti puuskuttaen ja istui rojahtaen alas. – Missasin ekan junan ja kävin sitten kaupassa ja näin nopeesti yhtä naapuria. Tilaanko sullekin?
Tommi osoitti puoliksi juotua vissyäni jäillä ja kerroin taas, etten enää juo olutta. Enkä konjakkia, lisäsin, ennen kuin Tommi tajusi ehdottaa naukkua, kuten teki viimeksi. Vesi riittäisi nyt hyvin, mutta ehkä myöhemmin kokista.
– Vai niin sä olet sitten tosiaan lopettanut, Tommi lausui ja istahti taas, mutta aiempaa varovammin kahden tummanpuhuvan tuopin kanssa. – Siitä onkin hetki, kun ollaan viimeksi nähty. No, kippis!
Löimme lasit yhteen ja join Tommin mukana kohteliaan ryypyn vedestäni. Tummaa pukkiolutta valui rikkirepsottavalle kauluspaidalle, jonka hihaan päätyivät vaahdon jämät viiksistä.
– Sä kyllä hymyilit ennen enemmän. Sillon kun vielä joit. Ootko huomannut?
Ohitin kommentin kiusaantuneena, vaikka jälkikäteen jäinkin miettimään sitä toden teolla. Hetkessä en vain tajunnut, mitä Tommi todella tarkoitti. Niinpä kai, siinä lyhyen pienessä kaljapöhnän ja hiprakan väliin jäävässä tilassa moni asia on hauskempi kuin vesiselvänä. Sen olin itsekin huomannut.
Samassa muistin viime näkemällä luvanneeni Tommille, että ensi kerralla juon hänen kanssaan. Tämä oli nyt se ensi kerta. Sitäkö varten tuo toinen pukkiolut nyt seisoi pöydässä?
Tommi hymyili niin kuin ajatustenlukijat ja kaikkitietävät hymyilevät.
– Se on alkoholiton. Maista vaikka, ellet usko. Ei täällä ole kenenkään pakko ryypätä, Tommi painotti ja työnsi tuopin eteeni.
Eivätkä aivoni tarvinneet edes tekaistua rohkaisuryyppyä tuopista, kun yllättävä ja tilanteen läpäisevä rentous valui kehoani pitkin. No, kippis! Eikä alkoholittomuus ollut hetkeen maistunut yhtä hyvältä.
Kävimme läpi Tommin viimeiset vuodet ja kuukaudet, osittain kauempaakin. Jotkin asiat käytiin kahdesti läpi, mutta Tommille se saattoi tuntua ensimmäiseltä kerralta, joten kuuntelin kiltisti. Hänellä oli taas käynyt naisrintamalla huono tuuri ja pidempi juttu oli kariutunut. Uusia ja lyhyempiä juttuja olikin ollut sen edestä. Työpaikkakin oli uhattuna. Hän näytti puhelimestaan kuvia nuoresta blondista, joka oli mielestäni aivan liian viaton Tommille. Kuulin hiipivät sydänsurut jo kaukaa. Jokin neito myös tavoitteli Tommia aktiivisesti pitkin iltaa, joten pidimme välissä puhelintaukoja. Omaan puhelimeeni ei tosin tullut illan aikana yhtäkään viestiä.
En malttanut olla yhden tauon perään kysymättä, miten Tommi jaksoi vielä yrittää? Mikseivät jatkuvat tappiot lannistaneet häntä? Todellisuudessa koko juomattomuuteni oli peruja viimeisimmän suhteeni jälkimainingeista, vaikken sitä Tommille ollut myöntänytkään. Tämä oli ollut nyt sellainen itseni kehittämisen kausi, vailla sitä alkoholin tuomaa pahaa oloa ja tyhjyyden tunnetta.
Nyt minulla oli ollut edes pieni ote tästä elämän ohjauspyörästä, josta sain aiemmin sormeni irtoamaan paljon toivottua helpommin. Olin välttynyt töyssyiltä. Pitäisikö Tommin kokeilla samaa?
– Ei pitäis, Tommi sanoi lempeästi. – Oon jo kokeillut kaikkea mahdollista, mutta mikään ei tunnu samalta kuin humala ja naiset. Nyt tai koskaan, yhdessä tai erikseen. Ne kaksi riittää mulle hyvin, enkä varmasti ikinä kyllästy kumpaankaan. Kiitos kuitenkin ehdotuksesta.
En houkutellut Tommia enempää ja jatkoin tummaa, jo mautonta juomaani.
Tommin piti lähteä treffeille illaksi. En tohtinut kysyä kenen kanssa. Halattiin hyvästit ja jäin Vltavaan odottamaan seuraavaa bussia. Yritin jatkaa lukemista, mutta ajatukseni harhailivat kohti äskeistä kohtaamista. Näin Tommin vielä lasin läpi, vaappumassa hitaasti kohti raiteita. Katsoin ikkunan heijastuksesta omaa repsottavaa kauluspaitaani ja sotkuisia viiksiä. Jalassani komeili kuluneet kengät. Taisimme olla Tommin kanssa vain saman kolikon kaksi eri puolta. Toinen ei nähnyt elämää kärsimyksen arvoisena. Ja toinen rakasti tätä pahaa oloaan. Enemmä