Juhlasalin ovi kävi naristen ja päästi samalla kevään tuulta. Sisään astui pieni saattue. Raigar kätki tarkkaavaisuutensa ja esitti huomionsa riittävän vain edessään höyryävään lihakimpaleeseen, kuohua pursuavaan tuoppiinsa ja juhlasalin keskellä raivoavaan nuotion paukkeeseen. Raigar oli ansainnut päättömän ja julman taistelijan maineensa niittämällä kaksiteräisellä kirveellään sadoittain ruumiita sekä jättänyt jälkeensä lukuisia verentahrimia sukupuita. Verenhimo ei yleensä tiennyt pohjoisen kansalaiselle pitkää ikää. Raigar oli silti oman sukupolvensa viimeinen taistelija. Lykyllä ja Odinin tahdolla ei ollut asian kanssa tekemistä, mutta korvilla ja niiden väliin jäävällä sen sijaan oli. Raigar oli kokemuksellaan voittanut lisänimen Taistelunvalitsema, vaikka totuus oli päinvastainen; Raigar valitsi itse taistelunsa. Samalla hän toimi kuninkaan mykkänä neuvonantajana. Siksi hän kuunteli nytkin erityisen tarkkaan, mitä sanottavaa etelän vieraalla oli kuningas Hardradalle. ”Arvoisa kuningas Hardrada”, vieras aloitti juhlallisin elkein. ”Kuten jo mainitsin, tuon viestiä herraltani, Tostig Godwinsonilta. Englannin entinen kuningas, Edward Tunnustaja, on kuollut. Harold Godwinson valittiin täten lapsettoman kuninkaan seuraajaksi. Rahvaan pojan veri on eittämättä heikkoa, johtamiseen kykenemätöntä. Hänen valtaistuintaan havittelee nyt koko Englanti ja ympäröivät kansat, miksette liittyisi mukaan ja hyökkäisi ennen muita? Voittaisitte yllätyksen voimalla varmasti. Herrani Tostig vannoi teille tukensa, kun saavutte joukkoinenne Englantiin.” Yllätyksen tuulet puhaltavat molempiin suuntiin, Raigar mietti ja laski lihakimpaleen käsistään. Hän nosti vieressään lepäävän kirveen eteensä ja veti peukaloaan sen terää pitkin. Tavattoman tylsä. Tämä ei olisi pohjoisen taistelu. Hän kuitenkin piti kuninkaan silmäkulmassaan ja odotti päätöstä. Etelästä ei usein käynyt vieraita, ja ne harvatkin vielä tovi sitten tuskin ehtivät esitellä itseään ennen kuin saivat miekan rintaansa ja keihään silmäänsä. Nyt tilanne oli syystäkin toinen. Ryöstöretket eivät olleet enää palkinneet entiseen, runsaaseen tapaansa. Tappio ei ollut enää satunnainen epäonni, olalta pois pyyhittävä ja huulilta juomin kumottava. Selviytymisestä ja pakenemisesta oli jäänyt jäljelle vain räystäillä raakkuva varis, kasvoilla palava arpi. Kylmä tuuli puhalsi nyt pohjoiseen. Juuri tappion pelko toimi houkuttimena epäilyttäviinkin liittoumiin. Turhiin taisteluihin. Sellaiset mittelöt Raigar haistoi jo kaukaa. Kuningas lopetti letitetyn partansa nyppimisen. Raigar hätisti tärykalvoiltaan pois kaiken juhlasalin hälinän, laulunröhötykset ja naurukuorot. ”Ja herrasi, Tostig Godwinson, ei vaadi vastapalveluksena kultaamme, orjia, aseita tai naisiamme?” Hardrada lopulta kysyi. ”Olen tehnyt monta kauppaa etelässä ja etelän kansojen keskuudessa. Yhden yhtä kertaa, en ole mitään saanut vailla kallista hintaa. Ja nyt herrasi tarjoaa hyvää hyvyyttään sotilaita, vieraalla maaperällä, veljensä linnassa. Hänkö haluaa meidän raivaavan tiensä valtaistuimelle? Tämä ei kuulosta muulta kuin juonittelulta, herra viestintuoja. Täällä pohjoisessa juonittelusta rankaistaan terin, seipäin. Sama kohtelu odottaa tyhjän tarjoajia.” Viestinviejä kalpeni silmissä, mutta piti yllä virneensä, eikä enää julistanut. Äänensävynsä muutti miltei kuiskaavaksi. ”Olette kenties hieman erehtyneet, oi kuningas Hardrada. Herrani Tostig ei itse havittele valtaistuinta ja mieluusti antaa teidän jopa valita seuraavan kuninkaan. Olisi kuitenkin eräs pieni toive”, viestinviejä virnisti leveämmin ja kumartui. ”Herrani Tostig toivoisi saavansa isoveljensä pään.” Kuningas Hardrada käänsi katseensa suoraan Raigariin. Taistelunvalitsema antoi juhlasalin pauhun valua takaisin korviinsa. Hän nyki loput lihat luun ympäriltä, huuhtoi niistä sitkeimmät alas tuopin pohjallisella ja suuntasi ulos. Kirveen teroittaminen piti aloittaa hyvissä ajoin ennen taistelua. * Kuningas Tostig piti sanansa. Pohjoisen vajaata kymmentätuhatta päätä oli vastassa muutama tuhat englantilaista kapinallista. Ensimmäiset joenvarren kylät ja kaupungit alistuivat hetkessä Hardradan joukkojen, sekä Raigarin kirveen edessä. Verta ei säästetty. Kuningas Hardrada oli edistymiseen niin tyytyväinen kuin hyökkääjä voi raakaan valloitukseensa olla. Auringon jumalatkin palvoivat valloittajien joukkoa ja palkitsivat heidät kesän muodoin. Taistelu Englannin herruudesta vaikutti jo voitetulta. Tuuli oli kääntynyt. * Englannin tuoreen kuninkaan, Harold Godwinsonin nuori veri ei välttämättä ollut sinistä tai vahvaa, mutta se oli taatusti kylmää. Godwinson oli ratsastuttanut joukkonsa Englannin halki miltei kaksisataa mailia vain neljässä päivässä, eikä auringon lahjasta nauttivilla pohjoisen joukoilla ollut aavistustakaan verilöylyn saapumisesta. Alamäessä puolustautumaan joutunut valloittajajoukkio harveni joka iskulla. Hajallaan makaavat joukot olivat helppoja kohteita. Metallin kalske ja huutojen kuoro peitti alleen kaiken muun. Enää ei tarvinnutkaan kuunnella. Raigar näki vain ketjupanssarin raoista vilkkuvan ihon ja iski. Kirveen terä upposi solisluun yläpuolelle. Englantilainen rojahti huutamatta. Toinen lähestyi Raigaria vasemmalta puolelta, joten Raigar väisti taaksepäin ja heilautti kirvestä. Kilpi hajosi silpuksi hänen edessään. Lyhyenläntä englantilainen tarrasi miekkaansa kaksin käsin ja hyökkäsi nyt suoraan edestä. Hän kohotti miekan iskua varten, mutta ei ehtinyt laskea käsiään alas. Kirves oli jo rikkonut kyljen. Taistelunvalitsema huohotti ja etsi ympäriltään samanvärisiä haarniskoja. Kaikki makasivat maassa. Vihollisten vyöry lähestyi nopeasti, eikä Raigar ehtinyt keksimään muuta, kuin sillalle perääntymisen. Apujoukot olisivat pian hänen takanaan. Niin kuningas Hardrada, Tostigin joukot, ja muut laivoilta apuun hälytetyt sotilaat, ehkä puolisen mailin päässä. Vain hennon vaalea, mukulakivinen silta erotti nyt taistelevat kansat toisistaan. Englantilaiset piti pysäyttää tähän. Joki jylisi Raigarin jalkojen alla. Englantilaisten massa vyöryi karjuvana raivon aaltona häntä kohti. Raigar pysähtyi ja pyyhki vieraan veren taistelukirveensä molemmilta teriltä. Se ei olisi kauaa puhdas. Englantilaiset antoivat kiukkunsa voittaa ja pusertuivat massana sillalle. Raigar hyppäsi heidän kimppuunsa samalla raivolla, mutta huusi kahta kauheammin. Englantilainen teräs puri, mutta ei tehonnut. Raigar leikkasi irti leukoja ja ranteita. Hän halkoi kasvoja ja katkoi raajoja. Taistelunvalitsema oli osoittanut taas rohkeutensa, julmuutensa, paremmuutensa. Raigar ansaitsi voittaa. Joki täyttyi kuolemasta ja muuttui jalkojen alla palavan punaiseksi, helvetilliseksi keitoksi – täynnä raajoja ja elimiä. Raigar piirsi jokaisen jokeen uppoavan elämän mieleensä. Niitä oli jo useampi kourallinen. Loput joukoista olisivat pian hänen takanaan. Raigarin ei tarvinnut vilkaistakaan olkansa yli, niin varma hän oli voitostaan. Varmuus ei ollutkaan tietämystä. ”Kuole, saasta!” Raigar kuuli värisevän äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi, mutta ei ehtinyt edes nähdä hyökkääjäänsä. Keihäs puhkoi oikean keuhkon. Raigar heilautti kirvestään, mutta saman ikuisuuden kestävän liikkeen sisällä, hän sai miekasta osuman kaulaansa. Kirves tippui kolahtaen käsistä ja Raigar horjahti, tippuen sillalta jokeen. Raigar lipui punaisessa joessa liikkumatta ja kuuli metallin taas laulavan. Taistelu jatkui. Hän näki sillan alle viritetyn köyden. Tuo nuori englantilaispoika oli ollut häntä tietävämpi, rohkeampi, voimakkaampi. Taistelu oli valintansa tehnyt. Raigar hymyili. Joki täyttyi pohjaansa myöten pohjoisen ja englannin kansojen vahvimmista ja urheimmista miehistä. Virtaan valutettuna molempien kansojen veri olikin saman väristä. Kuolema oli vihdoin se silta, joka saattaisi nämä kahden puolen kansat yhteen. Raigar menetti tajuntansa ja unohtui pohjan mutaan.