Arvaamattomasti kaliseva kattilankansi liimasi Siirin katseen itseensä. Veistely sai nyt hetkeksi jäädä, kun hän nousi päättäväisenä seisomaan ja tarkkaili metallipintaa silmät kiiltäen. Isoisä oli monta kertaa kieltänyt nostamasta kantta, ettei kiehuva vesi roiskahtaisi päälle. Usein ajatuksella leikitellyt – mutta toistaiseksi uskaltamaton – tyttö aikoi toteuttaa suunnitelmansa tänään. Siiri oli löytänyt pirtin nurkasta juuri sopivan puupalikan, jonka hän oli nyt veistellyt oikeaan muotoon.
Kuin viekkain ja hiljaisin peltohiiri, Siiri eteni tarkasti varoen narisevia lautoja. Hän tiesi kokemuksesta, että ennen ruokapöytää, ja toiseksiviimeinen lankku ennen hellaa olivat juuri niitä. Yksi kevyt askel, toinen. Painonvaihto toiselle jalalle, hups! Siiri oli törmätä otsa edellä ruokapöytään suuren loikan seurauksena. Kevyt huokaus ja matka jatkuu. Enää pari askelmaa. Kattilankansi tuntui paukkuvan yhtä nopeasti kuin peltohiiren sydän. Ei, kyllä sydän löi nyt nopeampaa. Määrätietoisesti Siiri ohitti myös tokavikan lankun, mutta entäs nyt? Jakkara ei ollutkaan hellan vierellä. Se oli vielä eilen tässä.
Siirin silmät ohjasivat nyt koko kehoa. Hän kävi jokaisen huoneennurkan katseellaan läpi. Yhden kerrallaan. Osan kahdesti. Isoisä oli ollut kellarissa jo hetken, eikä hän yleensä vietä siellä pitkiä aikoja kerrallaan. Siirin oli pakko keksiä jotain muuta. Nopeasti.
Siiri palasi askelissaan loikkien yli narisevien lankkujen ja asetti puupalikan tarkasti. Sitten takaisin pöydän ääreen. Ruokapöydän penkki oli vaikuttanut aiemmin liian raskaalta siirrettäväksi, mutta pakko sai tytön lihakset kasvamaan ja puupenkin muuttumaan selluloosaksi. Selluloosakin osaa olla painavaa. Vaikka Siiri työnsi kaksin käsin, ei penkki hievahtanutkaan. Liiku nyt! Kattilan kansi jatkoi pilkkaavaa tanssiaan, vai yrittikö se taputtaa Siiriin lisää uskoa? Se kuitenkin auttoi.
Penkki nytkähti liikkeelle ja päästi samalla korviaviiltävän narahduksen.
– Siiri! isoisä huusi kellarin oven läpi. Syyllinen jähmettyi paikoilleen ja pystyi enää vain ihastelemaan vääristynyttä peilikuvaansa ruosteisen kattilan pinnasta. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Peltohiiren seikkailu oli nyt ohi. Isoisä tuli kellarista esiin sellaisella tarmolla, ettei voinut huomata Siirin tarkkaan asettamaa puunpalaa lainkaan.
– Saat luvan tiskata tänään tuon temppusi takia, isoisä sanoi lämpimästi, mutta painokkaasti.
– Joojoo, Siiri tokaisi vastauksen. Miksi meillä on taas perunamuhennosta?
Tämä ”muhennos” oli sananmukaisesti sitä. Muita kiitettäviä termejä Siirin mielestä olivat läjä, muta, mössö ja muutama muu painokelvoton. Hän oli aikojen saatossa testannut jokaista vaihtoehtoa isoisällä, mutta muhennos oli näistä ainoa finalisti. Outoa, koska osan niistä hän oli jopa oppinut suoraan isoisältä itseltään.
– Perunat pitää syödä pois, koska kohta menevät vanhaksi, isoisä jatkoi lempeästi, kunhan sai pakotettua edelliset muhennokset kurkusta alas. Sitäpaitsi, sekoitin tähän mukaan taas vähän jänistä. Nälkä ainakin lähtee aina, vai mitä?
Jo kaksi viikkoa kestänyt muhennosputki sai Siirin vahvasti harkitsemaan nälän näkemistä. Hän murahti vastauksen, kun ei nyt keksinyt muutakaan. Kattila komeili vieläkin hellan päällä, liimaten tytön katseen itseensä taas. Isoisä huomasi tämän ja päätti nyt ainakin yrittää sovintoa.
– Katso nyt Siiri, se on vain tavallinen muhennoskattila. Ei siinä ole sen ihmeempiä. Kielsin kurkkaamisen omaksi parhaaksesi, kuten aina teen. Uskoisit jo, isoisä lähes aneli.
Isoisä kallisti metallista astiaa Siirin edessä niin, että sen palanut pohjakin näkyi. Näky ei vähentänyt uteliaisuutta. Tai innostanut Siiriä jatkamaan ruokailua. Miksi hänen pitäisi aina pakottamalla kaapia lautasensa tyhjäksi? Isoisäkin söi omaa muhennostaan vain nokareen.
– Voisin tiskata nyt!
Isoisä korkkasi riisiviinin suureleisesti ja meni takan eteen kangasmatolle pitkälleen. Siiri oli juuri saanut tiskit valmiiksi ja nosti mieltään osoittavasti kattilan pöydälle kuivumaan. Kopaus oli kova, mutta se ei vielä saanut isoisää reagoimaan. Siiri päätti liittyä mukaan ihailemaan paukkuvaa takkatulta ja aloitti suunnitelmansa toisen vaiheen.
– Mihin isä ja äiti lähtivät ja milloin tulevat takaisin?
Kolme viikkoa kestäneen testaamisen perusteella Siiri oli tällä kysymyksellä lähes aina saanut isoisän kasvattamaan riisiviinihörppynsä kokoa rentouttavasta päihdyttäväksi. Nytkin mentiin pohjanmaan kautta.
– Sanoin jo, että he menivät etsimään lisää ruokaa. Siemenperuna oli lopussa ja sato ei riittänyt enää pitkälle. Kulaus. Liian vaarallista. Röyh! Ja meidän on turvallisinta odottaa täällä nyt kasvukauden yli. Nielaus. Ulkona riehuu pölymyskyjä ja muutenkin olisi huono idea lähteä. Huokaus.
– Niinniin, mutta milloin ne tulee takaisin?
– Tulevat pian! Menehän nyt veistelemään tai piirtämään tai nukkumaan. Siiri totteli, mutta matkalla vuoteelle hän vielä varmisti, että puupalikka jäi tällä kertaa varmasti kellarin oven ja karmin väliin. Enää puuttui viinipullon kumahdus mattoa vasten, isoisän kuorsauksella säestettynä.
Kellarin ovi ei narissut yhtä kovaa kuin väärät lankut. Siiri ei tätä huomannut, sillä hänen sydämensä löi nyt korviahuumaavasti. Näin lähelle kellaria hän ei ollut vielä päässyt, eikä olisi välttämättä nytkään halunnut päästä. Se oli isoisän mukaan kostea, haiseva ja täynnä rottia. Oli mitä oli, sekin oli kiellettyä aluetta. Ja Siiri ei uskonut hetkeksikään, että isoisä osaisi muka pyydystää jäniksiä. Saati peltohiiriä.
Pilkkopimeä portaikko olisi saanut kenet tahansa kääntymään ympäri ja painamaan oven visusti säppiin. Jos ei pimeys, niin etikan katku viimeistään. Siiri ei kääntynyt. Hän oli suunnitellut tätä jo niin kauan, että nyt oli enää toimittava. Ikuisuuden kestäneet kiviportaat muuttuivat äärettömän pitkäksi käytäväksi. Maa oli tukevaa, mutta silti jokainen askel upposi siihen ja muuttui aina raskaammaksi. Ja pimeys. Se tuntui täyttävän silmät ja keuhkot. Siiri ei nähnyt edes omia käsiään, mutta hän tunsi saapuneensa ahtaasta käytävästä avarampaan tilaan.
Käsikopelo osui kuin osuikin viereisellä hyllyllä makaavaan sytyttimeen. Takkatulta isä oli opettanut tekemään jo kauan sitten ja niin sytkärin vaisu liekki pian valaisi huoneen läpikotaisin.
Siiri ehti vain vilkaista edessään olevaa näkyä, ennen kuin halusi juosta karkuun. Sytyttimen liekki heijastui lasipurkkien pinnasta takaisin silmiin – vanhempiensa.
Siiri kirkui niin kovaa, että liekki alkoi väristä. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. Matka päättyi isoisän jalkoihin.
– En olisi halunnut tätä. Löysin heidät ulkona henkihieverissä, eikä ollut kauan aikaa. He pakottivat minut lupaamaan, ettet näkisi päivääkään nälkää, Siiri. Kaikki ruoka oli loppu! Luulin, jos keittämällä välttyisi taudilta… Yritä nyt ymmärtää! Eikä sinun ole ollut nälkä vielä päivääkään, vai mitä?
Isoisä lyyhistyi yläkerrasta kadonneelle jakkaralle ja yritti peittää kauhun käsillään – turhaan. Murtunut mies alkoi vollottaa Siirin edessä rumasti. Siiri pystyi samalla hetkellä ajattelemaan ainoastaan äitinsä hokemaa ohjetta. Lautanen piti aina syödä tyhjäksi.
kirj. 9.2022