Kuulen pienetkin piipitykset. Ne, joihin muut eivät reagoi Yksin reagoidessani, olen muiden silmissä hullu. Silmissäni te, jotka ette kuule miten löysä vissypullon korkki huutaa, liukuportaiden vilkkuvalo, ilmastoinnin rahisevat metalliosat ja muoviset näppäimet huutavat, olette hulluja. Nyt lähtee ajattelen ja yritän itsekin huutaa. Hiljaisuus kuitenkin täyttää keuhkoni, pysäyttää palleani ja liimaa huulet yhteen. En ole tyhjyyttä vahvempi vaan osa sitä. En kuule mitään syytä savun hajulle. Ääni on kuulunut silti. Se ei jaksa kulkea korviini Enkä minäkään jaksa – viedä korvaani niin lähelle, että äänestä riittäisi pienen pieni puhina ja se täyttäisi korvakäytävät kokonaan. Vaadin sen kovaa, kovana, kovasti ja lujaa. Muulla ei ole arvoa tai merkitystä. Ja kaikella on oltava arvoa ja merkitystä. Koska itsessäni, ei enää kumpaakaan ole. ”Kerää, kerää!” huudan itselleni, kun palaset tippuvat maahan. Kuulen ne kaikki – pienetkin halut ja pelot. Uskomukset ja valheet, vääntyneet peilikuvat ja epävarmuus. Ne kaikki satavat maahan lyövät itsensä pirstaleiksi, täyttävät korvani ja tyydyttävät aistini. Jalat tallovat sirpaleet hiekaksi sen meren rannaksi, jonka aallot tulevat minut hakemaan. Kellun kasvot taivasta kohti lasken korvani pinnan alle, enkä enää kuule mitään. Tänne halusin kuulua, keskelle mustaa vettä.