”Älä huido sillä oksalla!”
Havahduin ajatuksistani taas. Tien toisella puolella toruttiin riehuvia lapsia. Uusi ja remontoitu puistoalue houkutteli paljon enemmän leikkiviä, kuin se, missä itse olin.
Lapsuudenkodin leikkipaikka oli menettänyt värinsä. Keinun metallirunko lohkeili ruosteista maalia ja hiekkalaatikko valutti sisältöään kulmista ulos. Hiekkakenttä oli kasvanut täyteen ja puinen auto oli tippunut jouseltaan. Matala rosopintainen muovipenkki oli miltei hautautunut hiekkaan. Unohdettu ja hylätty näky. Lopputalven ilma seisoi paikallaan.
Olin leikkinyt täällä lapsena usein, mutta nyt se oli itselleni enää paikka – ilman leikkiä. Enkä millään saanut päähäni, milloin olin leikkinyt viimeisen kerran. Jos lapsuus on niin ihanaa ja upeaa aikaa, miksi siitä muistaa niin vähän? Tämä leikkipaikka oli kuitenkin täynnä muistoja. Siksi halusin vierailla täällä ainakin silloin tällöin, ränsistynyt tai ei.
Erityisesti hiekkaa vuotavan laatikon vieressä odottava lehmuspuu muistutti lapsuudesta. Leikkipaikka oli silloin paljon värikkäämpi, kun keinut kiilsivät uutuuttaan ja kaikki lelut olivat toki isoja, mutta puut – ne olivat valtavia.
Kiipesin silloin ystäväni Juhanin yllyttämänä tuon lehmuksen latvaan säikyttelemään lintuemoa. Tai ehkä emme tienneet, että puussa oli pesivä lintu. Sain joka tapauksessa ikävän yllätyksen, kun havahduin rääkäisyyn ja näkökenttäni peittyi höyhenin, ennen kuin päästin irti ja tipuin puusta alas.
Juhani nauroi, mutta itse olin vielä pitkään pöllämystyneenä istumassa hiekalla. Lintu oli kaukana tiessään.
”Kiipeä takaisin ylös ja varasta sen munat!” Juhani ehdotti.
En olisi halunnut varastaa munia. En olisi halunnut mitään pahaa. Tottelin silti.
Katsoin viereistä haalean rosopintaista penkkiä ja muistin kirkkaana näyn, miten Juhani heitti pieniä ruskeapilkkuisia munia sitä vasten. Yksi, kaksi ja kolme munaa. Pian penkkiä peitti pitkälle leviävä keltainen valu, joka olisi saattanut sittenkin haluta elää.
Kesäinen päivä kuitenkin jatkui, kuten kahden huolettoman leikki-ikäisen pojan päivä saattoi jatkua. Lopulta Auringonkin oli pakko nukkua.
Jokin oli silti varjostanut minua koko tuon iltapäivän ajan. Enkä täysin tiennyt mikä se oli, kunnes mummi luki ääneen iltasatua. Saduissa esiintyi kolme koiraa, kolme toivomusta, rohkeita hahmoja ja onnellisia loppuja. Itsensä ylittäviä ja oikeamielisiä hahmoja. Olisi ollut hyvien öiden aika jo monta tarinaa sitten. En uskonut, että yöstä tulisi hyvä ja toivoin vain uutta satua uuden perään. Mummi vihdoin huomasi intooni sekoittuneen pelon ja kysyi siitä hellästi, luottavaisesti. Keräsin rohkeutta ja kerroin kaiken.
Lintuemosta ja munista. Siitä, miten olin mennyt mukaan yllytykseen enkä olisi halunnut, että linnuille käy kuinkaan. Olin auttanut Juhania tappamaan tulevat pikkulinnut. Etten ollut ymmärtänyt mitä tein. Miten olin nauranut mukana, kun munat räjähtivät pitkin penkkiä. Ja häpesin sillä hetkellä suunnattomasti. Painoin kasvot tyynyyn ja itkin hiljaa.
Pelkäsin äidin reaktiota ja olin varma, että mummikin suuttuisi. En olisi enää se kiltti poika, jolle hän oli juuri lukenut satuja.
Mummi ei kuitenkaan suuttunut. Mummi kuunteli rauhassa ja auttoi pyyhkimään kyyneleet.
”Teit tänään jotain, mistä et oo ylpeä. Et kuunnellut itteäs ja annoit toisen määrätä. Nyt siitä joutuivat kärsimään nuo linnunpoikaset ja äitilintu. Juhani olis kuitenkin voinut rikkoa munat ihan itsekseen. Älä nyt syytä itteäs lintujen takia, vaan siksi, ettet kuunnellut sisintäs. Lupaatko, että otat tästä opikses? Ens kerralla, pidät pienten puolia. Muuten kerron äidilles.”
Mummi katsoi suoraan silmiin. Ja lupasin.
Lapsuus jatkui, kuten sen kuului. Mummi ei kertonut salaisuutta eteenpäin, eivätkä hölmöilyni todella jääneet sikseen. Enkä muistanut koko lupausta, kunnes näin jo pitkällä aikuisiällä tämän samaisen lehmuksen. Siinä ei pesinyt kukaan. Häpeä painoi hartiani alas. Muisteluni keskeytyivät taas, mutta tällä kertaa lähipuistikon lapset alkoivat kiljua.
”Kato, se tippu tuolta ylhäältä!” ”Älä koske siihen!” ”Hyi, lyö sitä!” ”Joo!”
Sain kepistä kiinni juuri ennen kuin se iski oravanpoikaseen. Huusin lapsijoukon kauemmas niin, että lähistön äiditkin kiinnostuivat. Jokin selittämätön rikkoi ulkokuoreni ja pelästytin miltei itsenikin. Tämä raivo ei ollut tuttu tunne.
Tilanteen tajuttuaan, äidit pitivät omille ja vieraillekin lapsille läksyttävän puheen, joka jatkui vielä pitkään oravan jo kadottua takaisin korkeaan latvaan. Sen saman puheen, joka minun olisi pitänyt saada kuulla kauan sitten. Kiitimme ristiin ja heilutimme äitien kanssa hyvästit. En ollut varma, kiittivätkö äidit oravan vai lastensa puolesta. En ollut ylpeä huutamisesta, mutta tiesin toimineeni oikein. Vilkaisin vielä latvaan, mutten nähnyt siellä oravan oravaa.
Kävelin takaisin lapsuuden leikkipaikalle ja ihmetyksekseni, se oli taas täynnä väriä. Ruosteinen maali oli vieläkin ruosteinen, mutta myös kirkkaan punainen. Lehdet ja vihreä loistivat. Yksittäiset hiekanjyvät kimalsivat ja pieni tuuli natisutti keinua tanssillaan. Tunsin keväisen lämmön. Rauhan.
Mummi oli ollut poissa jo useamman vuoden. Silti, muistot hänestä tuntuivat muuttuvan joka vuosi vahvemmiksi. Niin kuin tuo vuodet sitten tekemäni lupaus. Se oli yhä täyttä totta, vaikka olin elänyt näin kauan kuuntelematta sitä. Olisi vihdoin aika.
Istuin ja keinuin pitkään. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin, tunsin oloni kevyeksi. Ihan kuin joku olisi ollut takanani ja työntänyt lisää vauhtia. Keinuin ja nauroin. Keinuin, kuten jokaisen tulisi keinua ja elää. Satukirjan värikkäiden sivujen välissä.