– Haluaisin nuolla sun varpaita, päätin sanoa pakollisten kuulumisten alkuvaihdon jälkeen.
Vastapäätä istuva Merja meinasi sylkäistä oluet naamalleni, mutta kesti hartaasti kerätyllä kokemuksellaan nielaisuun asti, ennen kuin täytti pienen loossimme naurunröhötyksellään. En ehtinyt nauttia aiemmasta rohkeuteni keräämisestä kauaakaan.
– En kestä noita sun juttuja! Merja kakosteli vieläkin ja pyyhki kyynelet nenäliinaan taittelemalla liinaan siistin kulman. Ripsiväriään hän ilmeisesti säästeli, vaikka kihara tukka olikin jo juuri sopivan sekaisin. Hän olisi puolestani voinut olla kokonaan sekaisin.
Yleensä pidän ihmisten naurattamisesta, koska siitä tulee itsellekin veikeä olo. Varsinkin kaljoittelun yhteydessä monien nauruhermot ovat miltei nähtävissä ihon pinnalla. Silloin niihin on helppo tehdä täsmäiskuja. Nyt en kuitenkaan olisi ollut vitsituulella. Olin täysin tosissani.
Naistennaurattajan leima taisi ollakin pinttyneempi osa itseäni, kuin olin uskaltanut edes kuvitella. Edessäni istuva nelikymppinen perheenäiti janosi selvästi jo lisää, joten ehkä jaksan vetää roolia vielä hetken.
– Harmi, koska näitä vielä riittää, päätin isoon kulaukseen ja nyin suuni takaisin tuttuun, hymyilevään asentoon.
***
Odotin Jenniä Ravintola Rytmissä hyvissä ajoin ennen sovittua kellonaikaa. Valitsin syrjäisimmän pöydän ikkunan ääreltä, josta näki Siltasaarenkadun ainaisen kilpajuoksun hyvin. Ehdin tässä samalla kuivaharjoitella repliikit valmiiksi.
Kiva nähdä pitkästä aikaa, miten menee, missä nykyään asut. Vai onkohan tuo asuminen hieman liian selkeä? En haluaisi, että Jenni aavistaa tietäväni avioerostaan. Tai onkohan hän sittenkään eronnut? Olin aivan varmasti nähnyt hänet vilaukselta deittailusovelluksessa, joten nyt oli otollinen hetki kohdata hänet vanhana tuttuna. Sain pulssini kohoamaan jo pelkällä ajatuksella, mutten ehtinyt lopulta juuri miettiä pelisuunnitelmaani enempää. Tutut kasvot välkehtivät ikkunan toisella puolella. Nyt mennään eikä meinata.
Miten viekas saalistajakin piilottaa hampaansa öisessä metsässä, en lopulta kysynyt asuinpaikasta suoraan. Jenni oli tosiaan eronnut, aika rumastikin. Päätynyt myymään asunnon pois ja muuttanut vuokralle Pohjois-Helsinkiin. Avioliitto ei ollut kestänyt montaa vuotta. Vasta nyt aloin muistella Jennin hääkuvia erinäisissä yhteyksissä. Hän näytti niissä onnelliselta. Aloin katumaan koko leikkiä jo, mutta en ehtinyt pyytämään anteeksi.
– Voinko pitää sua kädestä? Jenni pyysi ja katsoi silmiin niin, että tiesi jo vastauksen. En ollut koskenut ketään tällä tavoin Millan jälkeen. En tiedä lasketaanko Merjaa. Siitäkin oli jo monta vuotta. Vastasin.
Jennin kämmen tuntui lämpimältä, eikä se johtunut hetkeä aiemmin pitelemästään kahvikupista. Se oli samalla hellä ja pehmeä. Mietin jokaista sormen sipaisua ennalta ja tarkkaan, kunnes en enää pysynyt perässä. En enää erottanut rentoutta jännityksestä. Sen pienen hetken, syksyn räntä ja kahvilan metakka eivät enää häirinneet lainkaan.
Katseeni kuitenkin kiinnittyi Jennin nimettömään. Tämä ei ollut reilua, saati rakkautta. Käynnissä oli kahden henkilön teatteriesitys, jossa oli kaksi erilaista käsikirjoitusta. Vai pitikö tämän nyt mennäkin näin? Vedin käteni hiljalleen pois. Ja todella olin aikeissa hypätä seuraavaan ratikkaan.
Jennin katse vaaleiden hiusten alta vain porasi suoraan sieluni läpi. Miten voisin kieltäytyä kohtalosta, kun se ensin tarjoaa kättään ja sen jälkeen katsoo suoraan päin? Voisikohan kukaan.
– Millanen se on, se sun uus kämppä?
***
Kapusin vaivalloin Vallilan kallioille, kuten sunnuntaisilla kävelyreissuillani olin tottunut tekemään. Tänään oli ollut erityisen pitkä lenkki, josta voi syyttää kevättä. Energiatasot olivat taas ylhäällä, pari vuotta kestäneen talven jälkeen.
Nenääni haisi keväinen ganja ja rauhaa terrorisoi läheinen nuorisoporukka kaiuttimineen. Tilanne ei ollut uusi tai tavanomainen, ehkä juuri siksi se ärsytti. Muiden talvella unohdettujen tavoin, nuorisokin oli säilyttänyt paikkansa maan kamaralla, vaikka ruskea lumihanki on jo kadonnut ympäriltä. Päätin suorittaa päivittäisen parinmetsästyksen samalla, kun aikaa nyt oli. Eli pyyhkäisy vasempaan tai oikeaan. Nykyään oikea oli taas valloittavampi.
Jenni ei enää tulisi sattumaltakaan vastaan, hän on taas onnellisesti naimissa. Merjakin julkaisi juuri kymmenvuotispäivän kunniaksi kuvan koko perheestään. Siinä ylistävät rakkauttaan. Sydämillä kuorrutettuna, kuten juhlapöydän kermakakkukin. Hassua, etten saanut kutsua juhliin.
Tuuli oli jälleen armoton, eikä hellittänyt otettaan, vaikka silmäni vetistivät jo. Miksei huhtikuu voinut olla lämmin, kuten silloin Istanbulissa?
Toisin kuin Merja, kymmenen vuotta sitten olin itse vielä vaihto-opiskelijana. Enkä ole tänä aikana itse kyllä ehtinyt tekemään lapsia, saati olemaan sitä liitossa. Se tuntui silti aika lyhyeltä ajalta. Pyyhkäisyt loppuivat taas kesken, joten avasin puhelimen valokuvagallerian.
Pilvipalvelujen luoma digitaalinen ikuisuus osaa olla niin kirous kuin siunaus. Puhelimestani katsoo pari kiiltäviä, opaalimaisia silmiä, ja mitä tummimmat kiharat täyttävät ruudusta loput. Silmät eivät kiiltele siinä onnesta.
Jaoimme Nurşahin kanssa silloin vain pari päivää, mutta ne olivatkin mitä taianomaisimmat päivät. Niin typerä ensirakkaus, niin typerä ensisuudelma. Samaa adrenaliinin ja jännityksen sekoitusta olen jahdannut jo kymmenen vuotta. Liekö se sitten ensimmäinen, vai viimeinen kymmenvuotispäivä? Yhtä pitkän ajan olen tässä miettinyt, miksen koskaan palannut näkemään häntä. Ja miksei kukaan tunnu yhtä hyvältä.
En ole lääkäri, mutta yleensä erotan arven haavasta. Itselläni on molempia riittänyt. Ne yleensä ajan kanssa haalistuvat, kuten katupölyä hylkivien silmien kyyneleet keväisessä tuulessa.
***
– No senkus nuolet! Milla nauroi peiton alla. Vaikka viime kerrasta onkin jo aikaa, herrasmiehenä en enää voinut kieltäytyä. En kutsusta, en juomista, en tarjoiluista. Tai seurasta. Kuka enää vanhoja muistelee? Tai jotain uskottomuutta. Onhan tässä jo hetki molemmat taas kärsitty, joten on aika taas elää. Mitäpä muuta elämä olisi, kuin rupien nyppimistä?
Itselläni on täysi valta valita oma kärsimykseni, keskellä montaa hyvää vaihtoehtoa. Tänään se on itsehillinnän puute, huomenna taas katumus. Vuoden päästä varmaan häpeä. Ja vielä seuraavatkin kymmenen vuotta, olkoon se tämä verisin kynsin esiin revitty kipu.